maanantai 29. lokakuuta 2012

Virgin Suicides




Jeffrey Eugenides: Virgin Suicides  (Otava, 2003)









Tämä kirja löytyi sisareni kirjahyllystä, johon se oli joutunut lainaan; muistaakseni olen ostanut sen kymmenisen vuotta sitten joulunalusmyynneistä tai divarista.

Virgin Suicides on puhdasta kertomista, iloa kertomisesta ja kertomista ilosta, kuvitellun todellisuutta ja toden kuvitteellisuutta. Sen tekijällä on paitsi lause, myös maailmantunne. Ja tietysti tarina. Virgin Suicides on oikeastaan moderni myytti.

Alun perin 1993 ilmestynyt romaani sijoittuu 1970-luvun Yhdysvaltoihin ja kertoo Lisbonin perheen viidestä teini-ikäisestä sisaruksesta. Cecilia, Lux, Mary, Bonnie ja Therese tappavat kukin itsensä. Cecilia lähtee heistä ensimmäisenä. Kun vuosi on kulunut, jäljelle jääneet tytöt ovat tehneet yhdessä itsemurhan.

Tyttöjen tarina kerrotaan me-muodossa, kertojana Lisbonin tyttöjä ihailevien teini-ikäisten poikien yhteisö. Tähän kollektiiviin kuuluvat Peter Sissen, Tim Winer, Chase Buell, Demo Karafilis, Paul Baldino, porukan komein kaveri Trip Fontaine ja lukuisat muut. Me-kertoja esittelee kaukaisesta nykyhetkestä käsin tyttöjen tarinan lukuisat, jo hapertuvat ”todistuskappaleet”: jäänteet Lisbonin siskojen käyttämistään tavaroista aina huulipuikoista tamponeihin, sekä haalistuvat valokuvat, joiden ilmeistä ja asennoista he yrittävät päätellä syitä Lisbonin tyttöjen traagiseen ratkaisuun.

Tragedian – tai oikeastaan mysteerin – tapahtumapaikka on Detroitin unelias lähiö 1970-luvun alkupuolella, sikäli kuin aikakauden popkappaleista voi päätellä. Lisbonin tytöt ovat pojille mysteeri, teini-iän romanttisten, uneliaiden, hämyisten ja tahmeiden unelmien ja kuvitelmien ehtymätön lähde. Pojat kasvavat aikuisuuteen heidän outoa elämäänsä pohtien ja vakoillen. Tytöt ovat käytökseltään ”outoja”, mutta kertojan tarkastelussa heidän poikkeava olemuksensa samastuu tyttönä olemisen omituisuuteen:

Meille ei varsinaisesti valjennut mistä syystä tytöistä oli niin tärkeä kasvaa isoksi, ei liioin miksi he katsoivat tarpeelliseksi lausua toisilleen kohteliaisuuksia, mutta joskus, kun joku oli lukenut ääneen pitemmän jakson päiväkirjasta, meillekin tuli melkein vastustamaton halu syleillä toinen toisiamme tai ruveta kehumaan toistemme ulkonäköä. Tunsimme miten rajoittavaa tyttönä oleminen oli, ja toisaalta huomasimme miten se pani vauhtia ajatuksiin ja unelmiin ja opetti ymmärtämään, mitkä värit sopivat yhteen. Tajusimme että tytöt olivat meidän kaksosiamme, että me kaikki olimme kuin identtisiin nahkoihin tungettuja eläimiä ja että he tiesivät meistä kaiken, vaikka me emme käsittäneet heistä tuon taivaallista. Saimme selville, että tytöt itse asiassa olivatkin valepukuisia naisia, jotka ymmärsivät rakkauden ja jopa kuoleman asioita, ja että meidän tehtävämme oli vain saada aikaan meteliä, joka näytti jotenkin kiehtovan heitä.

Lisbonin tyttöjen itsemurhille ei löydy koskaan järkevää selitystä. Perheen isä on kyllä ankara ja äiti jäyhä, tunteeton ja tiukka, mutta mikään ei täysin selitä tarinan äärimmäistä loppua. Eugenidesin käsissä tyttöjen itsemurha muuttuu kaiken kuolevaisuuden ja katoavaisuuden vertauskuvaksi: heidän kuolemaansa todistamalla pojat kasvavat aikuisiksi. Virgin Suicides on siis kollektiivinen uni.

Romaani on rakennettu mitä tarkimmin, mitä herkullisimmin ja mitä hienovireisintä kieltä käyttäen: Eugenides kuvailee esikaupungin ilmassa lentävät surviaiset, kesän melankolisen vaihtumisen syksyksi, omakotitalojen ummehtuneet sisukset, Lisbonien talon, koulun luokan katosta roikkuvan planeettamallin. Kuitenkaan tyylissä ei ole mitään teennäistä tai pingotettua. Tuntuu kuin kirjailija liittäisi tuntemansa maailman yksityiskohdat vaivattomasti yhteen ja palaisi tämän tarinan kanssa. Lauri Viidan neuvoa seuraten hän paitsi luo, myös ”luo maailman”, kokonaisen ja aistimuksellisen.

Eugenidesin romaanista on tehty myös elokuva, joka on samalla Sofia Coppolan esikoisohjaus. Filmi ei ole aivan huono, mutta taitavasti toteutetusta ajankuvastaan huolimatta se ei koskaan pääse lähellekään tämän kirjan ainutlaatuista tunnelmaa.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Pienten miesten varjossa, keskellä kirkasta päivää




Hans Petter Blad: Pienten miesten varjossa, keskellä kirkasta päivää (Johnny Kniga, 2003)








Tämä kirja löytyi edellisen tavoin kierrätyskeskuksesta.

Norjalainen käsikirjoittaja suunnittelee elokuvaa Espanjan sisällissodasta. Hän on matkustanut Madridiin kirjoittamaan ja tekemään aiheesta tarkempaa tutkimustyötä. Miestä kiinnostaa erityisesti eräs Luis Bunuelin omaelämäkerrassaan kertoma anekdootti sisällissodasta: anarkistit valtasivat Calandan kaupungin ja julistivat, että vastedes kaupungissa vallitsee vapaa rakkaus.

Madrid on miehelle rakas kaupunki opiskeluajoilta. Hän etsii siellä käsiinsä Elenan, nuoruusvuosiensa rakkauden. Mies jätti aikanaan Elenan mennäkseen pian naimisiin nykyisen vaimonsa, norjalaisen Susannen kanssa. Elena suostuu tapaamaan miehen, mutta matkustaa lähes saman tien sukulaisvierailulle. Mies odottaa hänen paluutaan ja pohtii, onko nainen enää kiinnostunut hänestä. He aloittavat suhteensa uudelleen yli kymmenen vuoden mittaisen tauon jälkeen.

Miehen tulkinnan mukaan Elena on pettynyt miesten suhteen monta kertaa samaan aikaan kun hän on itse elänyt turvallisessa avioliitossa Susannen kanssa. Hän uskoo Elenan olevan kyvytön rakastamaan, tosin eri syistä kuin hän itse. Kun suhde etenee seksiin, mies huomaa päätyneensä syvemmälle kuin mitä haaveet pikaisesta syrjähypystä lupasivat.

Miehen ja Elenan suhde muuttuu oudommaksi: tuntuu kuin he eläisivät jonkinlaista roolileikkiä, kätkien toisiltaan yksityiskohtia elämästään. He myös projisoivat toisiinsa odotuksia ja toiveita. Miehen vaimo ja perhe koti-Norjassa unohtuvat oudon etäisiksi. Välillä kertoja tapaa Pariisiin muuttanutta juristiystäväänsä Gregersiä, joka näyttää toteuttavan elämässään jonkinlaista porvarillisuuden ja anarkismin yhdistelmää (Gregers on tosin myös skitsofreenikko).

Myös elokuvan aihe alkaa kasvaa. Käsikirjoittajaa kiehtoo yhä sisällissodan tuoksinassa julistettu ”vapaa rakkaus”. Hän ei oikein tiedä, mitä sana tarkoittaa. Se on kuitenkin vastakohta sille turvalliselle, porvarilliselle elämälle, jota hän kokee itsekin elävänsä. Hänen tuttavapiirissään ainoa vaihtoehto tälle tylsistymiselle on ollut avioero. Käsikirjoittaja ihailee Luis Bunuelia ja tämän anarkismia ja unelmoi yksityisomaisuuden tuhoamisesta ja sabotaasista, yrittää jopa toteuttaa näitä, tosin melko lempeästi. Hän on kuitenkin piinallisen tietoinen omasta porvarillisuudestaan.

Miehen suhde Elenaan tiivistyy ja hän alkaa suunnitella vaimonsa jättämistä. Elena tuntuu olevan rakastunut mieheen, mutta mies jää häilymään kahden vaiheille. Hänessä ei tunnu olevan voimaa Elenan rakastamiseen, vaimonsa jättämiseen, ei myöskään entiseen elämään palaamiseen.

Aihe ei välttämättä kuulosta maailman omaperäisimmältä, mutta norjalaisen Hans Petter Bladin (s. 1962) esikoisromaani on yksi omaperäisimmistä kirjoista, joita olen lukenut. Se osoittaa, että kirjallisuudessa ei tärkeintä ole mitä, vaan miten.

Blad on liepeen mukaan itsekin elokuvakäsikirjoittaja. Romaani voisikin juonensa puolesta olla ”ranskalainen ihmissuhde-elokuva”. Kirja kuitenkin osoittaa, mihin proosaa tarvitaan ja missä piilevät sen nautinnot ja vahvuudet: niissä kielellisissä näkökulmissa, asenteissa ja oletuksissa, pohdintojen varjoissa, jotka nimettömäksi jäävä minäkertoja heittää tarinaansa.

Bladin jokainen lause on lenkki katkeamattomassa ketjussa, joka vie ajatuskulkua eteenpäin. Kerronta on helppoa, kevyttä ja kirkasta, sen logiikka tervejärkistä ja ymmärrettävää. Se operoi samaan aikaan reaalitodellisuudessa että siitä kohoavien ideologioiden, maailmankatsomusten, haaveiden ja toteutumattomien utopioiden maailmassa. Blad saa kaiken kerrottua varsin helppotajuisesti.

Calandassa oli jo yhdeksän maissa hiljaista. Pikkukaupungin hiljaisuus tai luonnon rauha vaikuttivat minusta yhtä pelottavilta kuin hiljaisuus makuuhuoneessa, josta olin nyt tullut tietoiseksi ja johon yli kymmenen avioliittovuoden jälkeen olin jonkin paljon kauhistuttavamman pelossa aina vaatimattomasti myöntynyt. Olin tosin vakavissani päättänyt jättää hiljaisuuden taakseni siitä huolimatta, ettei Elena ollut kommentoinut vilpittömiä ähinäyrityksiäni, vaikka olin häntä ilahduttaakseni useina kertoina ähissyt ja voihkinut parhaani mukaan.

Käsikirjoittaja-kertojan etsiskely nivoutuu vähitellen osaksi porvarillisuuden ja anarkismin välistä kaksintaistelua. Lukija joutuu päättelemään itse, onko asia näin, vai onko tämä vain tekosyy aviorikokselle ja vastuuttomuudelle. 

Miehen ja Elenan suhde muuttuu loppua kohden yhä oudommaksi ja ahdistavammaksi. Rakkauden maailma näyttää miehestä mustavalkoiselta: vaihtoehtoina on vain ”normaali” rakkaus ja ikuisesti määritelmää pakeneva vapaa rakkaus. Mies riisuu rakkauden yltä yhä valheellisemmaksi osoittautuvia kerroksia, kunnes jäljelle jää vain ihmisen ranka.

Pienten miesten varjossa on siis myös psykologinen romaani, mutta monella tapaa oudon yleispätevä, aivan kuin se tarkkailisi aihettaan kirkkaista korkeuksista.

Metafiktio, jossa ”tosi” ja ”tarina” – kirjailijan romaani tai ohjaajan elokuva – sekoittuvat ja vertautuvat toisiinsa, ei ole uusi keksintö. Bladin oma sanottava ei jää tämän asetelman vangiksi, kuten esim. joissakin Paul Austerin romaaneissa käy. Kerronnan humoristinen unenomaisuus vie romaania alueelle, missä lukijan oma havainto- ja tulkintatyö palkitaan. Romaanin päähenkilö näyttäytyy omien sanojensa läpi paikoin raukkamaisena, paikoin kilttinä, paikoin samanlaisena kuin kuka tahansa meistä. Hän on ”pieni mies”, joka illan laskiessa heittää maisemaan ison varjon.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Valikoimattomat runot III




Valikoimattomat runot III (Jammeli, 1991)









Tämä kirja löytyi kierrätyskeskuksen runohyllystä.

Vihkosen kannessa lukee ”Jammeli” (luulin sitä ensin kirjoittajaryhmän nimeksi, mutta Google vihjasi sen olevan kustantaja).

Mielessäni kävi eräs Aino Partanen-nimisen kirjoittajan runokokoelma, johon törmäsin vuosia aikaisemmin. Partanen on omakustantaja, joka alkoi julkaista runojaan yli 70 vuoden iässä. Muistan, kuinka suuren hämmennyksen eteen hänen runonsa minut saattoivat.

Hämmennys perustui suurin piirtein tähän: miksi nämä tuntemattoman mummon omaelämäkerralliset runot puhuttelivat minua äkisti voimakkaammin kuin monet arvostetut, palkitut, kansakunnan kaapin päälle nostetut suuret ja merkittävät runoilijat? Onko kyse "henkilökohtaisuudesta" ja sen ominaisuudesta tulla esiin siellä, missä siihen kohdistuu vähiten annakko-odotuksia?

Kokemus herätti monenlaisia ajatuksia: mietin kaunokirjallisen "arvon" ja "merkityksen" syntyprosessia, kielen ja kirjoituksen yksityisyyttä ja intiimiyttä, elitismiä ja populismia... Ajattelin myös, mistä tunne syntyy: saavutetaanko se aina manipulatiivisin keinoin, vai onko siinä kyse lopulta jonkin tutun tunnistamisesta? Ja jos on, voiko tunnetta tavoittaa ilman konventionaalisia ilmaisukeinoja?

Partasen runot olivat mielessäni silloinkin, kun pyörittelin tätä antologiaa kädessäni ja huomasin ostavani Valikoimattomat runot III eurolla.

Niin sanotut harrastajakirjoittajat eivät useimmiten yritä seurata uusimpia trendejä tai käsityksiä siitä, miten pitäisi kirjoittaa. He eivät yleensä keskustele kaanonin kanssa tai harrasta namedroppailuita. (Tosin Valikoimattomissa runoissa eräs Eija Tuomelan runo alkaa sanoin ”Puut, heidän viileytensä.”) Heille tärkeintä on omien tunteiden ja ajatusten kirjaaminen.

Voiko kirjallisuudessa amatöörimäisyys olla hyve? Musiikissa se on, aina silloin tällöin. Joskus harvoin myös elokuvassa. Teatterissa useinkin. Harrastajavalokuvaajien otokset ovat ajoittain raikkaampia kuin monet kunnianhimoiset yritykset. Mutta kirjallisuuden puolella ajattelemme usein ankarammin. Koska kirjoittaminen on niin raskasta ja vaikeaa työtä, sen harjoittaminen kevyin perustein tuntuu loukkaukselta ammattimaisuutta, kielen ehtoja ja pyrkimyksiä kohtaan.

Joka tapauksessa: amatööri merkitsee rakastajaa, ja jos ihminen rakastaa kirjoittamista, voiko rakkauden kohdetta häpäistä pahemmin kuin tekemällä sitä ammattimaisesti? Vrt. rakkauden ammattilainen… 

Lukiessani tätä kirjaa huomasin myös, että monet ns. oikeat runokokoelmat sisältävät paljon turhaa ja tarpeetonta. Antologioissa pieni määrä saattaa joskus osua oikeaan. Sitäpaitsi, miksi vasta kokoelma tekee runoilijan? Elämme kuitenkin maailmassa, jossa määrä on lähtökohtaisesti merkittävämpää kuin laatu. (Laadulla tarkoitan tässä lukijan omaa kokemusta, en teoksen sijaintia hyvä-huono-arvotusakselilla.)

En tunne yhtäkään tämän kokoelman kirjoittajista. Minulla on heistä ainoastaan runot ja nimet. Edes syntymäaikaa tai -paikkaa ei ole ilmoitettu, enkä tiedä onko heidän kirjoittajaryhmänsä kokoontunut Helsingissä vai jossain muualla (tosin jostain syystä veikkaisin pääkaupunkiseutua). Kokoelman on toimittanut Leena Järvi, joka on myös yksi kirjoittajista.

Kirjoittajat ovat:

Penni Airas
Timo Brunila
Brita Hakala
Liisa Hänninen
Erkki J. Immonen
Leena Järvi
Erkki Kraft
Vexi Laulajainen
Terttu Lemström
Kyllikki Lietmaa
Orvokki Mäki
Eila Niemi
Martti Niemi
Satu Nieminen
Pirkko Nuutinen
Pirkko Poutanen
Raita Pulkkinen
Kaija Räihä
Tarja Sahramaa
Sanneli Savolainen
Susi Siitonen
Hannu Sinervuo
Kimmo Somppi
Eija Tuomela
Rinin Welroos
Ritva Viljanen

Jokainen näistä 26 kirjoittajasta on omanlaisensa persoona. Joidenkin runot puhuttelevat minua toisia enemmän. Siellä täällä on väläyksiä eletystä elämästä. Raita Pulkkinen kertoo suoraan ja hätkähdyttävästi lapsen kuolemasta:

[…]
mahtoivatko ajatella
          minä en koskaan, ettei
hän
          sitten joskus
olisi

laskemassa lepoon
uupunutta vanhusta

Sanneli Savolaisella on eräs rohkean eroottinen runo, jossa hän kirjoittaa seksuaalisuudesta ja siihen liittyvistä toiveista ihmeen vaivattomasti. Hän myös kiteyttää:

Jaettu puute
on yltäkylläisyyttä.

Susi Siitonen kirjoittaa:

Minun jumalani
       puhuu silloin
kun metsässä
       lintu lentää
kellonlasin läpi
       ja aika pysähtyy

Eija Tuomela ei jää jälkeen Anna Ahmatovasta tai Marina Tsvetajevasta tässä lyhyessä mutta ytimekkäässä runossa:

Miten kipeää,
       miten kipeää
tekevät vuodet
       vielä vuosienkin jälkeen!

Ja toisaalla hän lopettaa runonsa sanoihin:

Mietin onko missään kielessä
yksinäisempää sanaa kuin minä tässä.

Vexi Laulajaisella on vaikuttavia kuvia:

Ohi kesän juoksee asfaltti
kylmän tuntemattomana

Ja Leena Järvi toteaa lakonisesti rakkaudesta:

Jos sitä ei vapaaehtoisesti anna
se on myrkkyä

Timo Brunilan runossa

Vaarojen rinteet vetävät hitaasti
verhoja yömetsän edestä.

Runojen julkaisuajankohta näkyy joissain runoissa suorina viittauksina 90-luvun alun lamaan ja Romanian lastenkotien lasten lohduttomaan todellisuuteen. Muuten ihminen ei ole muuttunut kovin paljoa. Runojen maailma on minulle tunnistettava, mutta ei nostalginen.

Runouden koetaan olevan velkaa enemmän ”kielelle itselleen” kuin tunteille tai ajatuksille. Sen kirjoittaminen tuntuu nykypäivänä kohtaavan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Jos runoilija kumartaa kielelle, hän pyllistää tunteille, ja toisinpäin. Räikeästi yksinkertaistaen: on vaikeaa olla koskettava tai ymmärrettävä olematta samalla lattea ja banaali.

Rakastunut ihminen ei näe muuta kuin rakastettunsa. Niinpä amatöörikin voi kirjoittaa, kuinka ”rakkauden aurinko polttaa kuumana”. Hän ei välttämättä tunne tarvetta perehtyä siihen, mitä muut ovat aikaisemmin kirjoittaneet. Valikoimattomien runojen kirjoittajat kuitenkin pyrkivät parhaaseen mahdolliseen ilmaisuun ja heillä on kyky ottaa etäisyyttä sanottavaansa. Kliseitä sieltä ei tule vastaan. Tai tulee ehkä kerran, pari. Melko vähän kuitenkin. 

Huomasin nauttivani monista tämän antologian runoista. Siellä täällä ajattelin, kuinka olisi itse ilmaissut asian. Mielessäni ei silti välkkynyt punakynä, enkä tuntenut tarvetta ”korjata” yhtäkään näistä teoksista, joista monissa on oma ominaispainonsa ja rytminsä. 21 vuotta julkaisunsa jälkeen Valikoimattomat runot III on pysynyt elävänä ja luettavana lyriikkana.

tiistai 24. heinäkuuta 2012

Tartu tilaisuuteen





Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen (Tammi, 2001)









Tämä kirja löytyi Kierrätyskeskuksen kirjahyllystä eurolla.

Takakansitekstit ovat joskus tahattoman koomisia. Agota Kristofin Ison vihkon takakannessa romaanin sanotaan käsittelevän ”sotaa ja kaksosten henkistä yhteyttä – kahta aikamme polttavinta aihetta”. Sota puolustaa vielä paikkaansa polttavien aiheiden listassa, mutta kaksosten henkinen yhteys?

Bellowin romaanista Tartu tilaisuuteen todetaan: ”Tommylla ei ole mitään, ja tässä maailmassa se on häpeäksi. Hänen tarinansa… panee kysymään, mikä on tavallisen, lahjattoman ihmisen paikka nyky-yhteiskunnassa.”

Adjektiivit ”tavallinen” ja ”lahjaton” esitetään virkkeessä peräkkäin. Monet meistä voivat myöntää olevansa jossain määrin tavallisia, mutta liittyykö siihen luonnostaan myös lahjattomuus?

”Ollessaan hyvässä kunnossa Wilhelm muistutti väriltään Golden Grimes-omenalajiketta”, kerrotaan Bellowin alun perin 1956 ilmestyneessä, Pentti Saarikosken 1969 suomentamassa teoksessa, joka takakannen mukaan on ”nyt ajankohtaisempi kuin koskaan”.

Koska takakansi muuten on asiallinen, se esitelköön romaania enemmänkin:

”Tommy Wilhelm, oikealta nimeltään Wilhelm Adler, on elämässään pettynyt, kaiken menettänyt mies. Takana ovat haaveet filmitähden urasta, menestyksestä ja maineesta. Nyt hän asuu erossa vaimostaan newyorkilaisessa hotellissa. Vielä kerran hän uskoo löytäneensä tilaisuuden, tarttuu siihen – ja menettää senkin mitä hänellä vielä on.”

Bellowin pienoisromaani sijoittuu yhteen päivään Tommyn elämässä. Alussa hän yrittää ruinata rahaa varakkaalta isältään, saadakseen vain jäiset haukut elämässä epäonnistumisesta. Bellow puristaa kohtaamisesta irti kaiken mahdollisen nöyryytyksen ja nivoo mukaan pieniä huomioita rahan hankkimisen ja kuluttamisen eri muodoista ja New Yorkin paikallisväristä.

Tommy on uskonut viimeiset rahansa tohtori Tamkin –nimiselle miehelle, joka on sijoittanut ne osakkeisiin. Tamkinin mukaan pörssissä voi spekuloida ”tarttumalla tilaisuuteen”. Siksi Tommyn viimeiset rahat on sijoitettu ”kolmeen laardivaraukseen elintarvikepörssissä”. Romaanin alkaessa niiden arvo on laskenut tasaisesti kolme päivää.

Tommy epäilee Tamkinia huijariksi, mutta koska rahat on jo sijoitettu, hän voi vain odottaa laardiosakkeidensa arvon nousua. Välillä väläytellään Tommyn aiempaa elämää, avioeroa ja vaimon sylkykupiksi joutumista, elokuvatähteyden tavoitteluun haaskattuja Hollywood-vuosia.

Päähenkilö on selvästi hyvään pyrkivä mies, jonka elämän taloudelliset fiaskot ovat särkeneet. Hänen isänsä on kova, armoton ja sydämetön mies, jota vasten pojan tietty nahattomuus ja avuttomuus kontrastoituu. Monikaan romaani ei kuvaa rahan ja rakkauden ja hyväksynnän tarpeen välistä yhteyttä näin hienovireisesti ja todesti.

Tässä inhimillisessä komediassa Wilhelm on sukua niille Bellowin kynämies- ja intellektuellihahmoille, jotka yrittävät sinnitellä kapitalismin viidakoissa, mutta hänellä ei, toisin kuin Herzogilla, ole uskoa tai ulkopuolisuuden tuomaa lohtua pitämässä hänen itsetuntoaan koossa. Mitään vaihtoehtoa taloudelliselle järjestelmälle teos ei tarjoa, siinä määrin realistinen se on. 

Neuvostoliittolainen kirjailija Juri Trifonov kiteyttää oleellisen kirjassaan Alustava tilinpäätös. Matkakirjan eräässä jaksossa hän on tapaamassa amerikkalaisia tuttaviaan 1970-luvun puolessavälissä, josta sallittakoon pitkä sitaatti:

Steve alkoi puhua kirjastani. Hän halusi  sanoa minulle miellyttäviä asioita. Hän sanoi että kirjoitan hyvin, hän oli lukenut kokonaan kirjan "The long goodbye” alusta loppuun, mutta minun henkilöni eivät voi miellyttää amerikkalaisia: he ovat näiveitä, päättämättömiä, eivät kykene saavuttamaan päämääriään. Mutta sillä ei ole merkitystä. Venäläisille kirjoitan hyvin. Sitten hänestä tuntui ettei hän ollut sanonut riittävän mukavasti ja hän heittäytyi selittämään:
   -Ymmärtäkää, Juri, meitä amerikkalaisia sellaiset ihmiset eivät miellytä. Me pidämme menestyvistä ihmisistä. Ja te venäläiset kirjoitatte aina epäonnistujista. Se ei kiinnosta meitä. Me pidämme optimistisesta, elämänmyönteisestä kirjallisuudesta. Me olemme sellainen kansakunta. Eikö näin ole, Ruth?
   -Näin on, Steve, sanoi Ruth ja lausui optimistisen amerikkalaisen runon ihmisestä joka on oman onnensa seppä. […]
   -Kaikki tuo on roskaa, sanoi Bobtshik.
   -Miten niin roskaa, Lola kysyi.
   -Täyttä roskaa. Menestymisestä ja niin poispäin. Voisi luulla että kaikki amerikkalaiset menestyvät. Satua hölmöille.
   -Kaikki menestyvät, kaikki jotka, no sanotaan: sen ansaitsevat. […]
  Hän alkoi kertoa: kuinka Steve oli ollut maanviljelijä, sitten opiskellut, palvellut sodassa lentäjänä, ollut työssä eri paikoissa, pannut vireille monia hankkeita, joutunut puille paljaille, alkanut alusta, menettänyt taas rahansa, alkanut taas alusta  - ja niin on tapahtunut lukemattomia kertoja, mutta hän ei ollut antanut periksi. […]
    Bobtshik sanoi:
   -No nyt on menossa kolmas vuosi niin etten minä ole saanut skenarioita läpi. Ehkä minä olen idiootti?
   -Ei, et sinä ole idiootti, Lola sanoi. -Mutta sinua ei onnista.
   -Kuule, se mitä minä teen ei ole korttipeliä. Mitä se tarkoittaa ettei onnista?
   -En minä tiedä. Ehkä sinä et tee tarpeeksi työtä. En minä ymmärrä mistä se  on kiinni. 
   -Ei pilata tällä kaikkien ruokahalua, OK?

Pentti Haanpää kirjoitti jo 1930-luvulla, kun vielä suhteellisen tuore valtiososialismi ja kapitalismi taistelivat suomalaistenkin sieluista, että kapitalismin ”arpapeliluonne” kiehtoo ihmisiä lopulta enemmän. Vaikka ihminen käsittäisikin, että propagandan vastaisesti kaikki eivät voi voittaa, on silti jännittävää katsoa, kuka markkinatalouden ruletissa kerää pelimerkit ja kuka häviää ne. Täytetäänhän lottorivejäkin.

Haanpään huomio on linjassa kapitalismin ”ihmisluonnosta” johdettujen perustelujen kanssa. Suunnitelmatalous vie pois fantasiatkin menestyksestä, kun kaikki ovat tasa-arvoisia (siis ainakin teoriassa). Samalla perverssillä logiikalla myös Tommyn tarina tuottaa meille jonkinlaista mielihyvää – kaikista Steven perusteluista huolimatta. Tai ehkä tässäkin kuulun eri leiriin enemmistön kanssa?

Ihmisen taipumus samastua häviäjään tai voittajaan on yllättävän arvaamaton. Samalla seikalla perustellaan usein poliittisen kannan heittelehdintää ajan konjunktuureissa. Tommy Wilhelm on ”hyvä ihminen”, mutta hänen hyvyytensä on katteetonta, eikä sillä makseta laskuja.

Loputon vasemmistohenkinen samastuminen häviäjiin käynee välillä ahdistavaksi. Joskus on varmasti mukava samastua myös voittajiin, ilman moralisoivia muistutuksia ”menestyksen hinnasta”. Siitä tulee hyvä mieli. Ja hyvä mieli auttaa kaikkien tutkimusten mukaan ihmisiä onnistumaan.

Kirjan loppupuolella annetaan New Yorkin Broadwaysta kuvaus, joka tuntuu todistusvoimaiselta ja tunnistettavalta vielä yli 50 vuoden jälkeenkin:

Suuri, suuri ihmisten joukko, miljoonien tyhjentymätön virta, jokaista rotua ja lajia valui ulos, tunki ympäri, kaiken ikäistä, kaiken kykyistä, jokaisen inhimillisen salaisuuden haltijoita, muinaisten ja tulevien, jokaisilla kasvoilla jalostuneena jokin tietty tarkoitusperä tai olennaispiirre – minä raadan, minä tuhlaan, minä purin, minä suunnittelen, minä rakastan, minä pidän tiukasti kiinni, minä ylläpidän, minä annan periksi, minä kadehdin, minä kaipaan, minä halveksin, minä kuolen, minä kätken, minä haluan. Nopeammin, nopeammin kuin kukaan ehtisi merkitä muistiin.